Matka: kouluun Vapaala-Pasila-Vapaala
Ihan kuin syyskuu olisi halunnut muistuttaa, että kesäpäiviä voi esiintyä vielä tässäkin kuussa. Ulkona on todella lämmintä. Hesarin sääsivut lupasivat +20 astetta. Bilteman lämpömittari makkarin seinässä näyttää tällä hetkellä lukemaa +26, tosin auringossa.
Kävin koululla allekirjoittamassa työelämäyhteyksiin liittyvän sopimuksen ja menin tietenkin prätkällä. Tapasin tiellä riehakkaita moikkailijoita ja aikaisin töistä kirmanneita motoristeja. Erkkikin oli kesäpäivästä ihan erkkinä ja käynnistyi ensimmäisellä.
Lähdin kevennetyssä varustuksessa ja vanhassa avokypärässä, mutta silti tuli kuuma. Pitkät kalsarit olisi voinut jättää farkkujen alta pois.
Oli kivaa. Todennäköisesti eletään ensi toukokuuta kun seuraavan kerran on vastaava ajokeli.
perjantai 30. syyskuuta 2011
Kyysäämistä
Matka: töihin ja iltaohjelmaan Vapaala-Kilo-Lintuvaara-Konala-Vapaala
Kilometrejä ei paljoa kerry, vaikka sitä tuleekin surrattua pääkaupunkiseudulla edes takas. Hain töiden jälkeen motoristikaverini Jannen MP-Controlin pihasta ja ajelimme Erkillä kaksi päällä Konalaan pelailemaan.
Taajaman hidasajelu kaveri kyydissä olikin ehkä päivän kohokohta. Koko lajin harrastaminen sai ihan uusia ulottuvuuksia kun pyörän selässä oli 200 kg lihaa ja varusteita.
Janne istui takana ja minä ajoin. Matka Konalaan oli lyhyt, mutta haasteellinen. Varsinaisia vaaratilanteita emme kohdanneet, mutta olisimme käyneet kokonaisuutena esimerkiksi fysiikantunnille, jossa esitellään hyrrävoiman ominaisuuksia. Homman nimi on se, että moottoripyörä pysyy sitä paremmin pystyssä, mitä kovempaa sillä menee. Siis hyrrävoimien puolesta. En tässä puutu siihen, mitä vaaroja vauhti mahdollisesti aiheuttaa.
Janne kyydissä oli Erkin painopiste jossain ihan muualla, mitä normaalisti kun ajan yksin. Matkustajan penkki on paljon ylempänä kuin kuljettajan. Niin kuin suurin osa muistakin moottoripyöristä mitä tiedän, on Kawasakini muotoiltu niin, että matkustalla on omat jalkatapit melko korkealla ja matkustajan ei ole tarkoitus laskea jalkaansa maahan kun moottoripyörä pysähtyy esimerkiksi risteykseen. Tasaisella maalla tässä ei juurikaan esiinny ongelmaa, mutta esimerkiksi eräässä risteyksessä Konalan ja Lintuvaaran rajamailla oli vaikeuksia ottaa koko yhdistelmän paino oikealla jalalla vastaan kun risteyksessä oli yhtä aikaa ylämäki ja kallistus pientareelle. Asfaltti vietti siis jyrkästi penkkaan.
Kiroilin ääneen ja itsekseni visiirin huurun kun matkustimme kohti Konalaa. Teimme vielä ylimääräisen kaarroksen jollekin tuntemattomalle asuinalueelle kun emme oikein tunteneet reittiä. Toisaalta oli hauskaakin ja kiroilun lisäksi myös naureskelimme Jannen kanssa ääneen. Olimme varmaan jonkun mielestä huvittava näky: kaksi isoa miestä täydet moottoripyöräilyvarusteet päällä pienessä tihkusateessa ajamassa ympyrää eksyksissä jossain pihatiellä.
Suoralla Konalantiellä kun vihdoin pääsin kiihdyttämään noin viiteenkymppiin, oli meno oikein tasaista ja vaappumatonta. Hyrrävoimat pääsivät vauhtiin.
Pääsimme lopulta turvallisesti Konalaan, mutta pelien jälkeen jostain syystä Janne ei enää halunnut tulla kyytiini kotimatkalle. Hän valitsi mieluummin erään kaverin vaappumattoman autokyydin.
Erkki on toiminut ja käynnistynyt nyt ihan hyvin ensimmäisellä tai toisella starttausyrityksellä. Olisi kiva tietää vastaavan pyörän omistajilta, että onko tämä enenmmänkin normaalia, vai jokin orastava vika. Mielestäni on epänormaalia jos ei käynnisty ensimmäisellä. Mutta mistäpä minä sitä aloittelevana motoristina tietäisin varmasti. Ehkä kysyn asiasta huoltomieheltä seuraavan käynnin yhteydessä.
Kilometrejä ei paljoa kerry, vaikka sitä tuleekin surrattua pääkaupunkiseudulla edes takas. Hain töiden jälkeen motoristikaverini Jannen MP-Controlin pihasta ja ajelimme Erkillä kaksi päällä Konalaan pelailemaan.
Taajaman hidasajelu kaveri kyydissä olikin ehkä päivän kohokohta. Koko lajin harrastaminen sai ihan uusia ulottuvuuksia kun pyörän selässä oli 200 kg lihaa ja varusteita.
Janne istui takana ja minä ajoin. Matka Konalaan oli lyhyt, mutta haasteellinen. Varsinaisia vaaratilanteita emme kohdanneet, mutta olisimme käyneet kokonaisuutena esimerkiksi fysiikantunnille, jossa esitellään hyrrävoiman ominaisuuksia. Homman nimi on se, että moottoripyörä pysyy sitä paremmin pystyssä, mitä kovempaa sillä menee. Siis hyrrävoimien puolesta. En tässä puutu siihen, mitä vaaroja vauhti mahdollisesti aiheuttaa.
Janne kyydissä oli Erkin painopiste jossain ihan muualla, mitä normaalisti kun ajan yksin. Matkustajan penkki on paljon ylempänä kuin kuljettajan. Niin kuin suurin osa muistakin moottoripyöristä mitä tiedän, on Kawasakini muotoiltu niin, että matkustalla on omat jalkatapit melko korkealla ja matkustajan ei ole tarkoitus laskea jalkaansa maahan kun moottoripyörä pysähtyy esimerkiksi risteykseen. Tasaisella maalla tässä ei juurikaan esiinny ongelmaa, mutta esimerkiksi eräässä risteyksessä Konalan ja Lintuvaaran rajamailla oli vaikeuksia ottaa koko yhdistelmän paino oikealla jalalla vastaan kun risteyksessä oli yhtä aikaa ylämäki ja kallistus pientareelle. Asfaltti vietti siis jyrkästi penkkaan.
Kiroilin ääneen ja itsekseni visiirin huurun kun matkustimme kohti Konalaa. Teimme vielä ylimääräisen kaarroksen jollekin tuntemattomalle asuinalueelle kun emme oikein tunteneet reittiä. Toisaalta oli hauskaakin ja kiroilun lisäksi myös naureskelimme Jannen kanssa ääneen. Olimme varmaan jonkun mielestä huvittava näky: kaksi isoa miestä täydet moottoripyöräilyvarusteet päällä pienessä tihkusateessa ajamassa ympyrää eksyksissä jossain pihatiellä.
Suoralla Konalantiellä kun vihdoin pääsin kiihdyttämään noin viiteenkymppiin, oli meno oikein tasaista ja vaappumatonta. Hyrrävoimat pääsivät vauhtiin.
Pääsimme lopulta turvallisesti Konalaan, mutta pelien jälkeen jostain syystä Janne ei enää halunnut tulla kyytiini kotimatkalle. Hän valitsi mieluummin erään kaverin vaappumattoman autokyydin.
Erkki on toiminut ja käynnistynyt nyt ihan hyvin ensimmäisellä tai toisella starttausyrityksellä. Olisi kiva tietää vastaavan pyörän omistajilta, että onko tämä enenmmänkin normaalia, vai jokin orastava vika. Mielestäni on epänormaalia jos ei käynnisty ensimmäisellä. Mutta mistäpä minä sitä aloittelevana motoristina tietäisin varmasti. Ehkä kysyn asiasta huoltomieheltä seuraavan käynnin yhteydessä.
keskiviikko 28. syyskuuta 2011
Vaihdetaan Kawasaki ER-5 Toyota Corollaan
Matka: töihin Vapaala-Kilo-Vapaala
Mainittakoon nyt heti provosoivan otsikon takia, että mitään varsinaisia takaiskuja ei moottoripyöräilyssäni tänään tapahtunut. Juttelin vaan tauolla erään kameramiehen, Arskan, kanssa ja hän oli kovin tyytyväinen ajokkiinsa, joka on Toyota Corolla vuosimallia 1992.
Tarvitseeko kaiken olla niin vaikeaa? Onko kivaa joka aamu jännittää, että minkälainen sää on, että pääseekö vielä liikkeelle? Vanhassa autossa voi olla omat ongelmansa, mutta sentään sisällä olisi pääsääntöisesti lämmintä ja kuivaa. Alla olisi nastarenkaat ja renkaita olisi kahden sijaan neljä. Ei olisi riskiä kaatua. Ei tarvitsisi kypärää.
Entäs bussilla? Ei kiitos. Sitten menisin mieluummin vaikka polkupyörällä. Vapaalasta ei mene Kiloon suoraa bussia ja odotusaikojen kera olen polkupyörällä yhtä nopeasti perillä.
Nämä mietteet pääni sisällä lähden huomennakin töihin moottoripyörällä.
Voisin nopesti vielä kertoa moikkailusta. Kesällä oli paikoitellen jopa dorkaa moikkailla joka helvetin motoristille, joka vastaan tuli. Oli kaiken maailman huviajelijoita. Missä he ovat nyt kun hommasta on huvi kaukana? Tänään moikkailin kunnioituksella niitä kahta motoristia, jotka kohtasin. Moikkailusta tuli kerrankin hyvä olo. Tavallaan on siistiä, että joku jakaa ainakin osan niistä fiiliksistä, joita työmatkamotoristina koen.
Mainittakoon nyt heti provosoivan otsikon takia, että mitään varsinaisia takaiskuja ei moottoripyöräilyssäni tänään tapahtunut. Juttelin vaan tauolla erään kameramiehen, Arskan, kanssa ja hän oli kovin tyytyväinen ajokkiinsa, joka on Toyota Corolla vuosimallia 1992.
Tarvitseeko kaiken olla niin vaikeaa? Onko kivaa joka aamu jännittää, että minkälainen sää on, että pääseekö vielä liikkeelle? Vanhassa autossa voi olla omat ongelmansa, mutta sentään sisällä olisi pääsääntöisesti lämmintä ja kuivaa. Alla olisi nastarenkaat ja renkaita olisi kahden sijaan neljä. Ei olisi riskiä kaatua. Ei tarvitsisi kypärää.
Entäs bussilla? Ei kiitos. Sitten menisin mieluummin vaikka polkupyörällä. Vapaalasta ei mene Kiloon suoraa bussia ja odotusaikojen kera olen polkupyörällä yhtä nopeasti perillä.
Nämä mietteet pääni sisällä lähden huomennakin töihin moottoripyörällä.
Voisin nopesti vielä kertoa moikkailusta. Kesällä oli paikoitellen jopa dorkaa moikkailla joka helvetin motoristille, joka vastaan tuli. Oli kaiken maailman huviajelijoita. Missä he ovat nyt kun hommasta on huvi kaukana? Tänään moikkailin kunnioituksella niitä kahta motoristia, jotka kohtasin. Moikkailusta tuli kerrankin hyvä olo. Tavallaan on siistiä, että joku jakaa ainakin osan niistä fiiliksistä, joita työmatkamotoristina koen.
tiistai 27. syyskuuta 2011
Ruuhkaa ja motarilla ajoa
Matka: Kilo-Kirkkonummi-Vapaala
Aurinko paistoi ja oli kaunis syysiltapäivä kun lähdin töistä Kawasakillani kohti Kirkkonummea. Olin jo pari päivää sitten sopinut äitini kanssa, että menisin käymään kotona päivällisellä.
Erkki käynnistyi ilman pauketta ja puin päälleni liikaa vaatetta. En ole vähään aikaan ajanut kauniilla säällä ja pistin ainakin yhden alusvaatekappaleen liikaa ylleni. Kuumahkoa tunnetta lisäsi se, että tiellä 51 kohti Kirkkonummea iltapäiväruuhka mateli paikoin niin hitaasti, että jouduin laskemaan jopa kerran saappaani maahan. Matka Kirkkonummelle kesti noin 45 minuuttia.
Kehä kolmosen ja tien 51 risteyksessä vastaan tuli Googlen street view -auto. Jos kamera oli päällä ja kuvat päätyvät nettiin, niin valkokypäräisen Kawasaki ER-5:llä ajavan motoristin voi bongata kohta Googlen karttapalvelusta.
Ruuhkassa madellessani mietin moottoripyöräilijän mahdollisuuksia ohittaa ruuhka. Periaatteessa olisin voinut ohittaa liikkuvan jonon joko oikealta tai vasemmalta, mutta en ole vielä koskaan moista harrastanut. En ole varma siitä, mikä on laillilsta ja mikä ei. Ja ehkä laillisuutta enemmän minua huolettaa hätäinen autoilija, joka päättäisikin poiketa jonosta motoristin eteen. Jono kuitenkin melkein koko ajan liikkui ja en loppujen lopuksi kauhean kauaa joutunut hikisestä matelusta kärsimään.
Tie 51 kokee näköjään suuria muutoksia. En paikoitellen tunnistanut missä ajoin, vaikka tie on minulle entisenä kirkkonummelaisena erittäin tuttu. Sinänsä hienoa, että tietä parannetaan, koska pahat työmatkaliikenteen ruuhkat ovat välillä Espoo-Kirkkonummi käsittääkseni ihan arkipäivää.
Kirkkonummella söin vatsan täyteen äidin ja isän laittamaan hyvää ruokaa ja illan hämärtäessä lähdin paluumatkalle kohti Vantaata.
Ruuhkat olivat tietenkin jo hävinneet ja sain ajaa muilta tien käyttäjiltä melko rauhassa.
Kehä kolmosen motariosuuksilla Erkki rullasi kuin ajatus. Itse moottorissa, kunha se käynnistyy, ei ole mitään vikaa. Kawasaki tekee laatukoneita, sen voin allekirjoittaa. Moottori vastasi kaasuun iloisesti. Mukavimmat moottoriäänet ER-5 antaa mielestäni noin yhdeksässä tonnissa. Soundeista tulee mieleen joidenkin vanhojen leffojen, joiden nimiä en nyt saa mieleeni, prätkien äänet. Kolmetoistavuotiaaksi pyöräksi Erkki kulkee itse asiassa yllättävän hyvin.
No, oli miten oli. Kun pääsin kotiin, avasin Nettimoton ja aloin katsomaan uudempien pyörien hintoja. Vaikka Kawasakini kulkeekin hyvin, en jaksaisi elää siinä jännityksessä, mitä kostean ja kylmän ilman käynnistykset minulle tarjoilevat.
Aurinko paistoi ja oli kaunis syysiltapäivä kun lähdin töistä Kawasakillani kohti Kirkkonummea. Olin jo pari päivää sitten sopinut äitini kanssa, että menisin käymään kotona päivällisellä.
Erkki käynnistyi ilman pauketta ja puin päälleni liikaa vaatetta. En ole vähään aikaan ajanut kauniilla säällä ja pistin ainakin yhden alusvaatekappaleen liikaa ylleni. Kuumahkoa tunnetta lisäsi se, että tiellä 51 kohti Kirkkonummea iltapäiväruuhka mateli paikoin niin hitaasti, että jouduin laskemaan jopa kerran saappaani maahan. Matka Kirkkonummelle kesti noin 45 minuuttia.
Kehä kolmosen ja tien 51 risteyksessä vastaan tuli Googlen street view -auto. Jos kamera oli päällä ja kuvat päätyvät nettiin, niin valkokypäräisen Kawasaki ER-5:llä ajavan motoristin voi bongata kohta Googlen karttapalvelusta.
Ruuhkassa madellessani mietin moottoripyöräilijän mahdollisuuksia ohittaa ruuhka. Periaatteessa olisin voinut ohittaa liikkuvan jonon joko oikealta tai vasemmalta, mutta en ole vielä koskaan moista harrastanut. En ole varma siitä, mikä on laillilsta ja mikä ei. Ja ehkä laillisuutta enemmän minua huolettaa hätäinen autoilija, joka päättäisikin poiketa jonosta motoristin eteen. Jono kuitenkin melkein koko ajan liikkui ja en loppujen lopuksi kauhean kauaa joutunut hikisestä matelusta kärsimään.
Tie 51 kokee näköjään suuria muutoksia. En paikoitellen tunnistanut missä ajoin, vaikka tie on minulle entisenä kirkkonummelaisena erittäin tuttu. Sinänsä hienoa, että tietä parannetaan, koska pahat työmatkaliikenteen ruuhkat ovat välillä Espoo-Kirkkonummi käsittääkseni ihan arkipäivää.
Kirkkonummella söin vatsan täyteen äidin ja isän laittamaan hyvää ruokaa ja illan hämärtäessä lähdin paluumatkalle kohti Vantaata.
Ruuhkat olivat tietenkin jo hävinneet ja sain ajaa muilta tien käyttäjiltä melko rauhassa.
Kehä kolmosen motariosuuksilla Erkki rullasi kuin ajatus. Itse moottorissa, kunha se käynnistyy, ei ole mitään vikaa. Kawasaki tekee laatukoneita, sen voin allekirjoittaa. Moottori vastasi kaasuun iloisesti. Mukavimmat moottoriäänet ER-5 antaa mielestäni noin yhdeksässä tonnissa. Soundeista tulee mieleen joidenkin vanhojen leffojen, joiden nimiä en nyt saa mieleeni, prätkien äänet. Kolmetoistavuotiaaksi pyöräksi Erkki kulkee itse asiassa yllättävän hyvin.
No, oli miten oli. Kun pääsin kotiin, avasin Nettimoton ja aloin katsomaan uudempien pyörien hintoja. Vaikka Kawasakini kulkeekin hyvin, en jaksaisi elää siinä jännityksessä, mitä kostean ja kylmän ilman käynnistykset minulle tarjoilevat.
Pauketta, sadetta ja huurua
Matka: töihin Vapaala-Kilo
Lähdin töihin aamu seitsemän jälkeen ja jo taloyhtiön pihalla havaitsin, että töihin menosta tulisi märkä reissu. Satoi ihan kunnolla.
Parkkihallissa Erkki yski ja rele napsui. Ei käynnistynyt kolmannellakaan yrittämällä. Pidin aina käynnistyskertojen välillä pienen paussin, koska halusin välttää PAUKETTA, joka piru vie kuitenkin tapahtui neljännellä käynnistysyrityksellä ja, jonka seurauksena oikea korvani soi vähän vieläkin. Jostain helvetin syystä pakoputki paukahtaa kovaa jos pyörä ei parilla ensimmäisellä kerralla nätisti käynnisty.
Luulin jo, että osaan välttää paukahtamisen jos pidän tarpeeksi pitkän paussin käynnistysyrityksien välillä. Odottelin mielestäni tarpeeksi, mutta en Erkin mielestä. Taisi olla motoristikaverini Jussi, joka tiesi paukahtamisen johtuvan siitä, että pakoputkeen pääsee vähän bensahöyryä, joka sitten sopivalla hetkellä räjähtää. Paukkeen volyymitaso on luokkaa pienikaliiperinen käsiase.
Kun kerran aikaisemmin syksyllä paukautin Erkin duunipaikan pihassa iltavuoron päätteeksi, tuli koko tupakkapaikalla hengaillut työryhmä katsomaan, että mitä hittoa tapahtuu. Sitten kertoilin, että ei tässä mitään, käynnistelen vain moottoripyörääni.
Harmittaa. Olen pettynyt pyörääni. Vielä kesällä se tuntui niiin hyvältä ostokselta.
Toinen juttu, joka pisti aamulla vituttamaan lisää, oli sade ja siitä aiheutuva huuru.
Olen varustautunut hyvin. Minulla on vedenpitävä Kawasakin ajotakki sekä niin ikään vedenpitävät MP-asun ajohousut, -kengät ja -hanskat. En ole vielä kertaakaan kastunut nykyisen varustukseni alla. Vesisade ei siis siltä osin ole ongelma. Mutta palataanpa taas visiirin huurustumiseen.
Visiirini aloitti huurustumisen tällä kertaa jo Vapaalantien ja Rajatorpantien risteyksessä eli alle puolen kilometrin päässä kotoa! Kun pääsin Espoon puolelle oli näkökykyni jo selvästi heikentynyt. Jouduin sitten paikoitellen ajamaan visiiri auki, mikä puolestaan lisäsi kosteutta kypärän sisällä, koska naamaani satoi vettä. Auki ollessaan visiiri toki aina vähän tuulettui ja huurua vähän poistui ja pystyin taas hetkeksi sulkemaan luukun. Veivasin visiirin ylös ja alas työmatkan aikana viisitoista kertaa.
Päästyäni duunipaikan pihaan sade tietenkin loppui ja päivästä tuli aurinkoinen.
Lopputulemana menomatkasta töihin en niinkään ollut vihainen huurustumisesta. Se oli vain asia, joka tapahtuu. Enemmän vihainen olin pyörän paukutuksesta ja siitä, että en tällä hetkellä luota siihen, että pystyisin ajamaan sillä kovin huonommilla keleillä yksinkertaisesti siitä syystä, etten saa sitä käyntiin.
Duunista jatkoin suoraan Kirkkonummelle moikkaamaan vanhempiani. Kirjoitan siitä seuraavan tarinan.
Lähdin töihin aamu seitsemän jälkeen ja jo taloyhtiön pihalla havaitsin, että töihin menosta tulisi märkä reissu. Satoi ihan kunnolla.
Parkkihallissa Erkki yski ja rele napsui. Ei käynnistynyt kolmannellakaan yrittämällä. Pidin aina käynnistyskertojen välillä pienen paussin, koska halusin välttää PAUKETTA, joka piru vie kuitenkin tapahtui neljännellä käynnistysyrityksellä ja, jonka seurauksena oikea korvani soi vähän vieläkin. Jostain helvetin syystä pakoputki paukahtaa kovaa jos pyörä ei parilla ensimmäisellä kerralla nätisti käynnisty.
Luulin jo, että osaan välttää paukahtamisen jos pidän tarpeeksi pitkän paussin käynnistysyrityksien välillä. Odottelin mielestäni tarpeeksi, mutta en Erkin mielestä. Taisi olla motoristikaverini Jussi, joka tiesi paukahtamisen johtuvan siitä, että pakoputkeen pääsee vähän bensahöyryä, joka sitten sopivalla hetkellä räjähtää. Paukkeen volyymitaso on luokkaa pienikaliiperinen käsiase.
Kun kerran aikaisemmin syksyllä paukautin Erkin duunipaikan pihassa iltavuoron päätteeksi, tuli koko tupakkapaikalla hengaillut työryhmä katsomaan, että mitä hittoa tapahtuu. Sitten kertoilin, että ei tässä mitään, käynnistelen vain moottoripyörääni.
Harmittaa. Olen pettynyt pyörääni. Vielä kesällä se tuntui niiin hyvältä ostokselta.
Toinen juttu, joka pisti aamulla vituttamaan lisää, oli sade ja siitä aiheutuva huuru.
Olen varustautunut hyvin. Minulla on vedenpitävä Kawasakin ajotakki sekä niin ikään vedenpitävät MP-asun ajohousut, -kengät ja -hanskat. En ole vielä kertaakaan kastunut nykyisen varustukseni alla. Vesisade ei siis siltä osin ole ongelma. Mutta palataanpa taas visiirin huurustumiseen.
Visiirini aloitti huurustumisen tällä kertaa jo Vapaalantien ja Rajatorpantien risteyksessä eli alle puolen kilometrin päässä kotoa! Kun pääsin Espoon puolelle oli näkökykyni jo selvästi heikentynyt. Jouduin sitten paikoitellen ajamaan visiiri auki, mikä puolestaan lisäsi kosteutta kypärän sisällä, koska naamaani satoi vettä. Auki ollessaan visiiri toki aina vähän tuulettui ja huurua vähän poistui ja pystyin taas hetkeksi sulkemaan luukun. Veivasin visiirin ylös ja alas työmatkan aikana viisitoista kertaa.
Päästyäni duunipaikan pihaan sade tietenkin loppui ja päivästä tuli aurinkoinen.
Lopputulemana menomatkasta töihin en niinkään ollut vihainen huurustumisesta. Se oli vain asia, joka tapahtuu. Enemmän vihainen olin pyörän paukutuksesta ja siitä, että en tällä hetkellä luota siihen, että pystyisin ajamaan sillä kovin huonommilla keleillä yksinkertaisesti siitä syystä, etten saa sitä käyntiin.
Duunista jatkoin suoraan Kirkkonummelle moikkaamaan vanhempiani. Kirjoitan siitä seuraavan tarinan.
maanantai 26. syyskuuta 2011
Uusi viikko alkoi huurussa
Matka: töihin Vapaala-Kilo-Vapaala
Iltavuoroputki vaihtui aamuvuoroon ja matkustin töihin aamu seitsemän ruuhkassa. Ajelin tuttua reittiä Rajatorpantie-Riihiniityntie-Turuntie. Voisi joskus piruuttain kokeilla taas Kehää ja Turun motaria, mutta sitten pitäisi olla tarpeeksi luppoaikaa jos joudunkin seisomaan ruuhkassa. Rajatorpantien reitillä ei varsinaista seisomisruuhkaa ole ja ajoaika on noin 25 minuuttia.
Mitään kummallista meno- tai paluumatkalla ei tapahtunut, mutta voisinpa vaikka kertoa eräästä kaikkia motoristeja koskettavasta ongelmasta eli visiirin huurtumisesta.
Kävin aamulla suihkussa ja hiukseni jäivät vähän märiksi. Uskoisin tämän seikan vauhdittaneen visiirin sisäpinnan huurtumista. Visiiri huurtui niinkin paljon, että Turuntielle päästyäni visiirin alareunaan tiivistynyt kosteus jo helmeili. Autoilijatkin joutuvat huolehtimaan tuulilasin huurtumattomuudesta, mutta yleensä vasta paljon paljon myöhemmin syksyllä tai melkeinpä vasta talvella.
Motoristikaverini Janne tokaisi joskus aikaisemmin, että ajan liian hiljaa jos visiiri pääsee huurtumaan. Voi olla näin, mutta aamuruuhkassa taajamassa on paha ajella yhtään kovempaa, mitä jono etenee.
Avaan visiirin toki liikennevaloissa, jolloin osa höyrystä pääsee haihtumaan, mutta mitä pidemmälle Kiloa kohti pääsin, sitä enemmän vesihöyryssä visiiri sisäpuolelta oli.
Suurin ongelma visiirin huurtumisesta tietenkin on haitta näkyvyydelle. En koe, että huurtuminen olisi aiheuttanut minulle vielä vaaratilanteita, mutta riskitekijä se silti on.
Kesällä visiiri ei juurikaan huurru. Lukion fysiikalla päättelen, että sitä enemmän visiiri huurustuu, mitä kylmempi ulkona on. Ja tietenkin mitä enemmän kosteutta on kypärän sisällä.
Jätän huomenaamuna hiukseni pesemättä.
Kylmenevästä säästä johtuen ja Suomen syksyn realiteetit huomioiden kävin ostamassa Stadiumista tuulitakin. En suinkaan moottoripyöräilyyn vaan polkupyöräilyyn. Ja en sentään visiirin huuruilun vuoksi. Lokakuussa saattaa tulla jo pakkasia ja silloin Erkki joutuu viimeistään jäämään parkkihalliin.
Iltavuoroputki vaihtui aamuvuoroon ja matkustin töihin aamu seitsemän ruuhkassa. Ajelin tuttua reittiä Rajatorpantie-Riihiniityntie-Turuntie. Voisi joskus piruuttain kokeilla taas Kehää ja Turun motaria, mutta sitten pitäisi olla tarpeeksi luppoaikaa jos joudunkin seisomaan ruuhkassa. Rajatorpantien reitillä ei varsinaista seisomisruuhkaa ole ja ajoaika on noin 25 minuuttia.
Mitään kummallista meno- tai paluumatkalla ei tapahtunut, mutta voisinpa vaikka kertoa eräästä kaikkia motoristeja koskettavasta ongelmasta eli visiirin huurtumisesta.
Kävin aamulla suihkussa ja hiukseni jäivät vähän märiksi. Uskoisin tämän seikan vauhdittaneen visiirin sisäpinnan huurtumista. Visiiri huurtui niinkin paljon, että Turuntielle päästyäni visiirin alareunaan tiivistynyt kosteus jo helmeili. Autoilijatkin joutuvat huolehtimaan tuulilasin huurtumattomuudesta, mutta yleensä vasta paljon paljon myöhemmin syksyllä tai melkeinpä vasta talvella.
Motoristikaverini Janne tokaisi joskus aikaisemmin, että ajan liian hiljaa jos visiiri pääsee huurtumaan. Voi olla näin, mutta aamuruuhkassa taajamassa on paha ajella yhtään kovempaa, mitä jono etenee.
Avaan visiirin toki liikennevaloissa, jolloin osa höyrystä pääsee haihtumaan, mutta mitä pidemmälle Kiloa kohti pääsin, sitä enemmän vesihöyryssä visiiri sisäpuolelta oli.
Suurin ongelma visiirin huurtumisesta tietenkin on haitta näkyvyydelle. En koe, että huurtuminen olisi aiheuttanut minulle vielä vaaratilanteita, mutta riskitekijä se silti on.
Kesällä visiiri ei juurikaan huurru. Lukion fysiikalla päättelen, että sitä enemmän visiiri huurustuu, mitä kylmempi ulkona on. Ja tietenkin mitä enemmän kosteutta on kypärän sisällä.
Jätän huomenaamuna hiukseni pesemättä.
Kylmenevästä säästä johtuen ja Suomen syksyn realiteetit huomioiden kävin ostamassa Stadiumista tuulitakin. En suinkaan moottoripyöräilyyn vaan polkupyöräilyyn. Ja en sentään visiirin huuruilun vuoksi. Lokakuussa saattaa tulla jo pakkasia ja silloin Erkki joutuu viimeistään jäämään parkkihalliin.
lauantai 24. syyskuuta 2011
Eilisen toisinto
Matka: töihin Vapaala-Kilo-Vapaala
Kadut eivät jostain syystä olleet yhtään sen ruuhkaisemmat kuin viime yönä, vaikka nyt meneillään on perjantai-lauantai -yö. Sekä mennessä että tullessa ajokeli oli hyvä.
Lähtiessä Erkki starttasi ensimmäisellä yrityksellä, mutta Kilossa äsken töistä lähtiessä, vasta kolmannella. Veikkaan syyksi kylmää konetta. Ja kosteutta. Illalla satoi ja pyörä sai valitettavasti duuniparkkipaikalla kylmän suihkun. Voisin melkein ottaa tavaksi, että pysäköin sen tästä lähtien teollisuushallin lipan alle vaikka siinä ei parkkiruutua olekaan. Tuskin se siinä on kenenkään tiellä. Viime yönä Erkki käynnistyi ensimmäisellä yrityksellä majailtuaan illan lipan alla.
Ehdin jo mainostamaan, että ajokeli oli hyvä. Tavallaan se oli hyvä, mutta nyt tullessa tie oli vähän märkä. Märkää tietä ei oikeastaan voi lukea hyväksi keliksi. Ajoin kaarteissa ylivarovasti. Moottoripyörällä ei ole samaa pelivaraa kuin autolla. Jos pito lähtee ja ajoneuvo alkaa luisumaan tangentin suuntaan, seuraa siitä prätkällä yleensä kaatuminen. Tai näin ainakin oletan. Autolla pystyy helpostin kokeilemaan pidon rajoja. Mitä nyt pienellä iälläni olen talviautoilua ehtinyt harrastamaan, niin autolla on helppo kokeilla sopivan vauhdin raja siitä, että milloin auto alkaa puskemaan. Sitten vaan himmaa kaasua ja ajo jatkuu sinne minne renkaat näyttävät. Pärrällä en tätä rajaa ole koskaan uskaltanut kokeilla.
Kadut eivät jostain syystä olleet yhtään sen ruuhkaisemmat kuin viime yönä, vaikka nyt meneillään on perjantai-lauantai -yö. Sekä mennessä että tullessa ajokeli oli hyvä.
Lähtiessä Erkki starttasi ensimmäisellä yrityksellä, mutta Kilossa äsken töistä lähtiessä, vasta kolmannella. Veikkaan syyksi kylmää konetta. Ja kosteutta. Illalla satoi ja pyörä sai valitettavasti duuniparkkipaikalla kylmän suihkun. Voisin melkein ottaa tavaksi, että pysäköin sen tästä lähtien teollisuushallin lipan alle vaikka siinä ei parkkiruutua olekaan. Tuskin se siinä on kenenkään tiellä. Viime yönä Erkki käynnistyi ensimmäisellä yrityksellä majailtuaan illan lipan alla.
Ehdin jo mainostamaan, että ajokeli oli hyvä. Tavallaan se oli hyvä, mutta nyt tullessa tie oli vähän märkä. Märkää tietä ei oikeastaan voi lukea hyväksi keliksi. Ajoin kaarteissa ylivarovasti. Moottoripyörällä ei ole samaa pelivaraa kuin autolla. Jos pito lähtee ja ajoneuvo alkaa luisumaan tangentin suuntaan, seuraa siitä prätkällä yleensä kaatuminen. Tai näin ainakin oletan. Autolla pystyy helpostin kokeilemaan pidon rajoja. Mitä nyt pienellä iälläni olen talviautoilua ehtinyt harrastamaan, niin autolla on helppo kokeilla sopivan vauhdin raja siitä, että milloin auto alkaa puskemaan. Sitten vaan himmaa kaasua ja ajo jatkuu sinne minne renkaat näyttävät. Pärrällä en tätä rajaa ole koskaan uskaltanut kokeilla.
perjantai 23. syyskuuta 2011
Mukavaa yöajoa
Matka: töihin Vapaala-Kilo-Vapaala
Nyt en valita mistään.
Yöllä on parhaimmillaan hienoa ajaa. Juuri äsken kotimatkalla oli kuiva ajokeli ja sopiva lämpötila. Kaupunki on ihan erilainen kuin päivällä. On vuorotyössä hyvätkin puolensa. Arvostan öistä tunnelmaa ja autioita teitä.
Nyt en valita mistään.
Yöllä on parhaimmillaan hienoa ajaa. Juuri äsken kotimatkalla oli kuiva ajokeli ja sopiva lämpötila. Kaupunki on ihan erilainen kuin päivällä. On vuorotyössä hyvätkin puolensa. Arvostan öistä tunnelmaa ja autioita teitä.
torstai 22. syyskuuta 2011
Voi ajaminen olla hauskaakin
Matka: töihin Vapaala-Kilo-Vapaala
Olen toistaiseksi ehkä antanut ymmärtää, että moottoripyöräily olisi pelkkää ongelmista selviytymistä. On totta, että 13-vuotiaalla moottoripyörällä ajaminen syksyn sateissa ja kurassa voi tuottaa omistajalleen haasteita, mutta liittyy toimintaan myös paljon positiivisia asioita.
Tietyllä tasolla moottoripyöräilyä täytyy harrastaa. Vaikka en harrastakaan lajia sen itsensä vuoksi, niin joudun olemaan perillä tietyistä perusasioista. Moottoripyöräilyyn kuuluu olennaisena kuljettajan henkilökohtainen varustus ja moottoripyörän käsittely. Autoiluun verrattuna motoristi joutuu aina pukeutumaan ennen liikkeelle lähtöä. Moni autoilija tai jalankulkija ei ehkä ymmärrä, että moottoripyörän selässä tulee Suomessa lähes aina kylmä. Kesällä on kahden käden sormilla laskettavissa hellepäivät, jolloin motoristin tarkenee hypätä pyörän selkään rantavarustuksessa lisäten siihen pelkän kypärän. Itseasiassa perus Suomen kylmä kesä, jollaisia vielä joskus ennen näitä kummallisia hellekesiä oli, ei välttämättä tarjoa yhtään niin lämmintä päivää, että prätkällä tarkenisi ajaa moottoritienopeutta t-paidassa. Tähän väliin kaikki vanhat motoristit voivat tarjota eriävän mielipiteensä, mutta minä olen äsken sanomaani mieltä.
Mutta, itse asiaan siis. Minun piti kertoa siitä, miksi moottoripyöräily voi olla hauskaa, jopa syksyisenä yönä.
Jokainen matka on eri lailla haaste kuin autolla, varsinkin kun olen vielä aloittelija. Periaatteessa motoristin on mahdollista menettää henkensä joka ikinen kerta kun hän pyörän selkään nousee. No, periaatteessa sama lause pitää paikkansa myös polkupyöräilyssä tai autoilussa, mutta moottoripyöräilyn kohdalla lause on eri lailla totta. Kuinka usein saamme lehdistä lukea, että polkupyöräilijä kaaduttuaan luisui päin liikennemerkkiä ja kuoli? Moottoripyöräilyssä vaarallisinta ei välttämättä ole itse kaatuminen vaan sitten johonkin törmääminen suurella nopeudella.
Hmm.. Edelleen, minun piti kirjoittaa siitä, miksi ajaminen on hauskaa. Tavallaan olinkin tulossa siihen.
Tiedostan moottoripyörää ajaessani, että leikin tulella. Mutta toisaalta tiedostan myös sen, että tekemällä asiat oikein, voin moottoripyörän selässä olla ihan yhtä turvassa kuin auton metallikuoren sisällä tai polkupyörän selässä nopeudessa 25 km/h. Asioiden oikein tekeminen onkin sitten se haaste, josta pitää suoriutua jokaisella kerralla kun liikenteeseen lähtee.
Tavallaan hauskaa on siis se vastuu, joka minulla on itsestäni motoristina. Jokaisessa moottoripyörässä on niin paljon tehoa, että sillä voi kiihdyttää ja ajaa liian kovaa.
Vuorotyöläisellä on nyt vähän ajatus hukassa.. Kuuluuko blogiteksti julkaista jos ajatus on hukassa? Kyllä pitää, eihän blogi sitten mitenkään eroaisi viimeiseen asti hiotusta romaanista tai raportista.
Palaan moottoripyöräilyn hauskuuteen myöhemmin..
Olen toistaiseksi ehkä antanut ymmärtää, että moottoripyöräily olisi pelkkää ongelmista selviytymistä. On totta, että 13-vuotiaalla moottoripyörällä ajaminen syksyn sateissa ja kurassa voi tuottaa omistajalleen haasteita, mutta liittyy toimintaan myös paljon positiivisia asioita.
Tietyllä tasolla moottoripyöräilyä täytyy harrastaa. Vaikka en harrastakaan lajia sen itsensä vuoksi, niin joudun olemaan perillä tietyistä perusasioista. Moottoripyöräilyyn kuuluu olennaisena kuljettajan henkilökohtainen varustus ja moottoripyörän käsittely. Autoiluun verrattuna motoristi joutuu aina pukeutumaan ennen liikkeelle lähtöä. Moni autoilija tai jalankulkija ei ehkä ymmärrä, että moottoripyörän selässä tulee Suomessa lähes aina kylmä. Kesällä on kahden käden sormilla laskettavissa hellepäivät, jolloin motoristin tarkenee hypätä pyörän selkään rantavarustuksessa lisäten siihen pelkän kypärän. Itseasiassa perus Suomen kylmä kesä, jollaisia vielä joskus ennen näitä kummallisia hellekesiä oli, ei välttämättä tarjoa yhtään niin lämmintä päivää, että prätkällä tarkenisi ajaa moottoritienopeutta t-paidassa. Tähän väliin kaikki vanhat motoristit voivat tarjota eriävän mielipiteensä, mutta minä olen äsken sanomaani mieltä.
Mutta, itse asiaan siis. Minun piti kertoa siitä, miksi moottoripyöräily voi olla hauskaa, jopa syksyisenä yönä.
Jokainen matka on eri lailla haaste kuin autolla, varsinkin kun olen vielä aloittelija. Periaatteessa motoristin on mahdollista menettää henkensä joka ikinen kerta kun hän pyörän selkään nousee. No, periaatteessa sama lause pitää paikkansa myös polkupyöräilyssä tai autoilussa, mutta moottoripyöräilyn kohdalla lause on eri lailla totta. Kuinka usein saamme lehdistä lukea, että polkupyöräilijä kaaduttuaan luisui päin liikennemerkkiä ja kuoli? Moottoripyöräilyssä vaarallisinta ei välttämättä ole itse kaatuminen vaan sitten johonkin törmääminen suurella nopeudella.
Hmm.. Edelleen, minun piti kirjoittaa siitä, miksi ajaminen on hauskaa. Tavallaan olinkin tulossa siihen.
Tiedostan moottoripyörää ajaessani, että leikin tulella. Mutta toisaalta tiedostan myös sen, että tekemällä asiat oikein, voin moottoripyörän selässä olla ihan yhtä turvassa kuin auton metallikuoren sisällä tai polkupyörän selässä nopeudessa 25 km/h. Asioiden oikein tekeminen onkin sitten se haaste, josta pitää suoriutua jokaisella kerralla kun liikenteeseen lähtee.
Tavallaan hauskaa on siis se vastuu, joka minulla on itsestäni motoristina. Jokaisessa moottoripyörässä on niin paljon tehoa, että sillä voi kiihdyttää ja ajaa liian kovaa.
Vuorotyöläisellä on nyt vähän ajatus hukassa.. Kuuluuko blogiteksti julkaista jos ajatus on hukassa? Kyllä pitää, eihän blogi sitten mitenkään eroaisi viimeiseen asti hiotusta romaanista tai raportista.
Palaan moottoripyöräilyn hauskuuteen myöhemmin..
keskiviikko 21. syyskuuta 2011
Erkki tuli melkein kuntoon
Bussilla Lintuvaaraan ja Erkin nouto. Tapasin Samin hallin sisältä moottoripyörien keskeltä. Etsin katseellani tuttua Kawasakia ja sieltähän se löytyi suurine takalaukkuineen lajitoveriensa lomasta sivuseisontatukeen nojaten. Sami talutti pyörän ulos hallista ja aloitti huoltoon liittyvän jälkipalvelun.
Sami kertoi ja näytti kohta kohdalta mitä pyörään oli tehty. He olivat jopa paikallistaneet sähkövian syyn. Viallinen sähköjärjestelmän rele löytyi kuskin oikean polven kohdalta katteen alta. ER-5 kuuluu lajiltaan nakupyöriin, mutta siinä on muutama pieni muovinpala suojaamassa lähinnä sähköosia ja yhden tällaisen suojalevyn alla sijaitsivat siis startin sähköjärjestelmään kuuluvat releet. No, nyt tiedän senkin. He eivät kuitenkaan olleet vaihtaneet relettä, koska se oli Kawasaki ER-5:n erikoisosa ja sellaisen saisi vain maahantuojalta Sumekolta. Sami arveli, että viallinen rele ei tulisi ihan heti jättämään tielle, vaikka se ei täydellisesti toiminutkaan.
Hetken mietin, että laskenko jo mielessäni huollolle antamaani arvosanaa, koska relettä ei oltu vaihdettu. Minua ei henkilökohtaisesti kiinnostaisi lähteä Tikkurilaan, missä Sumeko sijaitsi, etsimään oikeaa relettä. En edes tiedä mikä rele periaatteessa on. Sami jatkoi selitystään, että rele olisi todella helppo vaihtaa itse. Jaa, helppo ehkä hänelle..
Juttelin Samin kanssa vielä hetken ja hyväksyin mielessäni rele-asian. Jos se olisi vaihdettu, olisi huollon hinta vähintään tuplaantuunut ellei kolminkertaistunut. Mitä MP-Controlin levottomista nettisivuista nyt kotona asian tarkistettuani ymmärsin, ei huoltoliike ole virallinen Kawasakin merkkikorjaamo. Toisaalta MP-Control ilmoittaa name-dropping -palkissaan olevan yhteistyössä SGN:n ja Sumekon kanssa, mutta eivät ilmeisesti niin läheisessä yhteistyössä, että heillä olisi esimerkiksi säännöllistä varaosien hakua heiltä.
Pyöräni seuraava määräaikaishuolto olisi mittarilukemassa 42 000 km, eli noin 1500 km:n päästä. Mielelläni veisin pyöräni MP-Controliin, mutta se tarkottaisi, että joutuisin etsimään releen itse, jos sen haluaisin vaihdettavaksi. Epäkäytännöllistä sanon minä. Taidan kysyä tarjouksen huollolle suoraan Sumekolta tai vaihtoehtoisesti Tuusmotorista, josta Erkin keväällä ostinkin. Hinta on edellä mainituissa paikoissa varmasti kalliimpi kuin MP-Controlissa, mutta enpähän joutuisi asioimaan kahdessa paikassa.
Kysyin muuten ohimennen Samilta, että paljonko MP-Controlissa maksaa talvisäilytys. Hinta yllätti minut, mutta tällä kertaa eri suuntaan kuin viimeksi. Talvisäilytys maksaisi 200 €! Jopa Tuusmotorissa, joka on muuten kalliimpi, on talvisäilytys halvempaa. Erkin mukana tulleista papereista ja kuiteista luin, että Erkki oli talvehtinyt Tuusmotorissa viime talven hintaan 130 €.
Sami kertoi ja näytti kohta kohdalta mitä pyörään oli tehty. He olivat jopa paikallistaneet sähkövian syyn. Viallinen sähköjärjestelmän rele löytyi kuskin oikean polven kohdalta katteen alta. ER-5 kuuluu lajiltaan nakupyöriin, mutta siinä on muutama pieni muovinpala suojaamassa lähinnä sähköosia ja yhden tällaisen suojalevyn alla sijaitsivat siis startin sähköjärjestelmään kuuluvat releet. No, nyt tiedän senkin. He eivät kuitenkaan olleet vaihtaneet relettä, koska se oli Kawasaki ER-5:n erikoisosa ja sellaisen saisi vain maahantuojalta Sumekolta. Sami arveli, että viallinen rele ei tulisi ihan heti jättämään tielle, vaikka se ei täydellisesti toiminutkaan.
Hetken mietin, että laskenko jo mielessäni huollolle antamaani arvosanaa, koska relettä ei oltu vaihdettu. Minua ei henkilökohtaisesti kiinnostaisi lähteä Tikkurilaan, missä Sumeko sijaitsi, etsimään oikeaa relettä. En edes tiedä mikä rele periaatteessa on. Sami jatkoi selitystään, että rele olisi todella helppo vaihtaa itse. Jaa, helppo ehkä hänelle..
Juttelin Samin kanssa vielä hetken ja hyväksyin mielessäni rele-asian. Jos se olisi vaihdettu, olisi huollon hinta vähintään tuplaantuunut ellei kolminkertaistunut. Mitä MP-Controlin levottomista nettisivuista nyt kotona asian tarkistettuani ymmärsin, ei huoltoliike ole virallinen Kawasakin merkkikorjaamo. Toisaalta MP-Control ilmoittaa name-dropping -palkissaan olevan yhteistyössä SGN:n ja Sumekon kanssa, mutta eivät ilmeisesti niin läheisessä yhteistyössä, että heillä olisi esimerkiksi säännöllistä varaosien hakua heiltä.
Pyöräni seuraava määräaikaishuolto olisi mittarilukemassa 42 000 km, eli noin 1500 km:n päästä. Mielelläni veisin pyöräni MP-Controliin, mutta se tarkottaisi, että joutuisin etsimään releen itse, jos sen haluaisin vaihdettavaksi. Epäkäytännöllistä sanon minä. Taidan kysyä tarjouksen huollolle suoraan Sumekolta tai vaihtoehtoisesti Tuusmotorista, josta Erkin keväällä ostinkin. Hinta on edellä mainituissa paikoissa varmasti kalliimpi kuin MP-Controlissa, mutta enpähän joutuisi asioimaan kahdessa paikassa.
Kysyin muuten ohimennen Samilta, että paljonko MP-Controlissa maksaa talvisäilytys. Hinta yllätti minut, mutta tällä kertaa eri suuntaan kuin viimeksi. Talvisäilytys maksaisi 200 €! Jopa Tuusmotorissa, joka on muuten kalliimpi, on talvisäilytys halvempaa. Erkin mukana tulleista papereista ja kuiteista luin, että Erkki oli talvehtinyt Tuusmotorissa viime talven hintaan 130 €.
Päiväni pyöräilijänä
Melkein sivuutin työmatkapolkupyöräilyn tältä päivältä, mutta Sami MP-Controlista soitti vartin liian myöhään. Olin menossa neljäksi töihin ja Sami ilmoitti minulle kolmelta huollon olevan valmis. En enää ehtinyt riittävällä aikavaralla bussilla Lintuvaaraan ja sieltä Erkillä Kiloon. Sitäpaitsi olin jo asennoitunut meneväni polkupyörällä töihin. Ulkona oli hyvä sää ja pyöräily ei edes tuntunut pahalta vaihtoehdolta.
Voin silti kertoa moottoripyöriin liittyvistä asioista, vaikka en sellaisella tänään ajanutkaan. Sami nimittäin kertoi minulle puhelimessa, mitä he Kawasakilleni olivat tehneet.
Ensimmäinen huoltokohde, eli kytkinvaijeri, ei kuulemma ollut rikki. He olivat purkaneet kytkinkahvan ja tarkastaneet vaijerin ja mitään varsinaista vikaa ei löytynyt. Rasvaus perään ja kytkin oli valmis. Minusta tämä kuulosti ihan hyvältä. Tärkeintä oli, että joku ammattilainen oli tarkastanut asian ja kytkin ei juuri nyt kaivannut muuta huoltoa. Naksuminen johtui ilmeisesti rasvan puutteesta ja kait siitä, että Erkki vain oli jo niin vanha, että pientä naksumista saattoi esiintyä.
Toinen huoltokohde oli takajarru. Sami ja pojat olivat säätäneet jarrun ja se oli nyt kuulemma kunnossa. Siistiä. Mitään osia ei siis tähänkään tarvinnut vaihtaa.
Kolmas kohde oli startti. Sami kertoi jostain releestä, joka ehkä oli huonossa kunnossa. He eivät olleet vaihtaneet sitä, mutta se olisi helppo vaihtaa itse. Sami näyttäisi sen minulle huomenna kun hakisin pyörän.
Ja mitä tämä kaikki palvelu ja huolto maksoi? Veikkauksia? Kun kysyin asiaa Samilta puhelun päätteeksi, niin hän vastasi, että puoli tuntia he olivat töitä tehneet, eli lasku olisi pyöreät kolme kymppiä. Kolme kymppiä! Eihän kolmella kympillä saa nykyään mitään mistään!
No, toisaalta en ole todennut huollon laatua vielä, koska pyörä yöpyy vielä tämän yön MacGyverin pahisten teollisuushallissa. Mutta vaikka huollon olisi suorittanut kaverini Kartsa, joka ei tiedä moottoripyöristä mitään, olisi se silti kohtuuhintaista.
Vaikka polkupyörällä olikin mukavaa ajella Kiloon ja takaisin, niin motorisoin itseni taas huomisesta lähtien. Joudun sitten kuitenkin polkupyörän selkään viimeistään marraskuussa kun pakkaset alkavat.
Voin silti kertoa moottoripyöriin liittyvistä asioista, vaikka en sellaisella tänään ajanutkaan. Sami nimittäin kertoi minulle puhelimessa, mitä he Kawasakilleni olivat tehneet.
Ensimmäinen huoltokohde, eli kytkinvaijeri, ei kuulemma ollut rikki. He olivat purkaneet kytkinkahvan ja tarkastaneet vaijerin ja mitään varsinaista vikaa ei löytynyt. Rasvaus perään ja kytkin oli valmis. Minusta tämä kuulosti ihan hyvältä. Tärkeintä oli, että joku ammattilainen oli tarkastanut asian ja kytkin ei juuri nyt kaivannut muuta huoltoa. Naksuminen johtui ilmeisesti rasvan puutteesta ja kait siitä, että Erkki vain oli jo niin vanha, että pientä naksumista saattoi esiintyä.
Toinen huoltokohde oli takajarru. Sami ja pojat olivat säätäneet jarrun ja se oli nyt kuulemma kunnossa. Siistiä. Mitään osia ei siis tähänkään tarvinnut vaihtaa.
Kolmas kohde oli startti. Sami kertoi jostain releestä, joka ehkä oli huonossa kunnossa. He eivät olleet vaihtaneet sitä, mutta se olisi helppo vaihtaa itse. Sami näyttäisi sen minulle huomenna kun hakisin pyörän.
Ja mitä tämä kaikki palvelu ja huolto maksoi? Veikkauksia? Kun kysyin asiaa Samilta puhelun päätteeksi, niin hän vastasi, että puoli tuntia he olivat töitä tehneet, eli lasku olisi pyöreät kolme kymppiä. Kolme kymppiä! Eihän kolmella kympillä saa nykyään mitään mistään!
No, toisaalta en ole todennut huollon laatua vielä, koska pyörä yöpyy vielä tämän yön MacGyverin pahisten teollisuushallissa. Mutta vaikka huollon olisi suorittanut kaverini Kartsa, joka ei tiedä moottoripyöristä mitään, olisi se silti kohtuuhintaista.
Vaikka polkupyörällä olikin mukavaa ajella Kiloon ja takaisin, niin motorisoin itseni taas huomisesta lähtien. Joudun sitten kuitenkin polkupyörän selkään viimeistään marraskuussa kun pakkaset alkavat.
maanantai 19. syyskuuta 2011
Huoltoon tuulihousuissa
Matka: Vapaala-Lintuvaara
Olin jo pari viikkoa sitten varannut pyörälleni huollon. Tuolloin päällimmäisenä mielessä oli pyörän käynnistämiseen liittyvä vika. Starttimoottori ei välillä pyörähtänyt, eli starttikoneisto ei edes inahtanut kun painoin starttinappia. Tämän vian takia Erkki ei tosin koskaan ehtinyt jättää tielle vaan pääsin yleensä liikkeelle toisella tai kolmannella käynnistämisellä. Tämä vika ei siis liittynyt sivuseisontatukeen vaan oli ilmennyt jo aiemmin.
Tähän väliin täytyy todeta, että lempinimi Erkki pyörämallille Kawasaki ER-5 ei todellakaan ole minun keksintöni. Miksi nimeäisin pyöräni Erkiksi kun siitä ensimmäisenä tulee mieleen ylä-asteen rehtorini Kirkkonummella? No, tsekkaa vaikka netistä, porukka kutsuu ER-5:sta Erkiksi.
Startti-vika ei ollut ainoa syy miksi huollon varasin. Kytkinkahva oli alkanut naksumaan ja pelkäsin kytkinvaijerin olevan rikki. Jos ymmärrän asian oikein, niin kytkinvaijerin kokonaan rikkoutuessa kytkin kytkee koko ajan eli vaihdetta ei oikein saa vaihdettua. Pyörä vaan jatkaisi matkaansa viimeisellä kytketyllä vaihteella eikä pysähtyisi ennen kuin esteeseen tai kun virrat kääntäisi avaimesta pois. Mahdolliset onnettomuusskenaariot, joita mielessäni rakentelin, osittain vauhdittivat huoltoajan varaamista.
Kolmas vika, jonka MP-Controllin ystävälliselle Samille jo puhelimessa luettelin, oli takajarru. Poljin tuntui painuvan koko ajan pidemmälle alas ja toisaalta jarruteho tuntui koko ajan olevan huonompi. Takajarru myös inisi jarrutettaessa ikävästi.
Minulla oli vapaapäivä ja nukuin yövuoroputken rasittamana puolille päivin. Ilman aamukahvia tai muita valmisteluja puin päälleni kevyen härövarustuksen, jolla uskoin selviäväni muutaman kilometrin matkan Lintuvaaraan ja sieltä bussilla takaisin kotiin. En yleensä ikinä ajanut lenkkareissa, mutta nyt tein poikkeuksen. Lupasin itselleni, etten ajaisi yli 60 km/h, mikä pienentäisi riskiä pyöräyttää nilkka ympäri mahdollisessa onnettomuustilanteessa. Vapaalasta Lintuvaaraan pääsi pikkuteitä ja suurimman osan ajasta ajoin niin hiljaa, että mopoilija olisi voinut ohittaa minut.
MP-Control -niminen moottoripyörien huoltoon erikoistunut liike löytyi Lintuvaaran perukoilta pienen teollisuusalueen keskeltä. Tai en tiedä kuuluuko se enää Lintuvaaraan, mutta ainakin kaikki kadunnimet olivat lintu sitä ja pikkulinnunraitti tätä.
Teollisuushalli ympäristöineen näytti paikalta, jossa voisi milloin vain ilman lavastamista kuvata kohtauksen esimerkiksi MacGyveriin. Paikalle olisi majoittautunut ryhmä pahiksia ja he pitivät Pete Thortonia panttivankinaan. Alue oli sopivan syrjäinen ja ränsistynyt, että siellä pystyi rauhassa suorittaa pahuuksiaan. Ihmemies-MacGyver käynnistäisi jonkin pihalla olevista osittain puretuista autoista ja ajattaisi sen päin teollisuushallin seinää. Tukehduttavalla kemikaalilla hän tainnuttaisi rikollisjoukon, mutta pelastaisi Pete Thortonin, jota kemikaali vain vähän yskittäisi.
Takaisin tosielämässä jätin Erkin sivujalalle MP-Controllin hallin eteen ja menin sisään avonaisesta ovesta. Hallissa oli 20-30 käytettyä mopoa, piikkiskootteria ja moottoripyörää. Muutamassa oli hintalappu ja pyörän perustiedot. Huollon lisäksi kaverit näköjään myös myivät pyöriä. Hallin reunassa oli pieni asiakastiski, jonka takaa näkyi huoltoalueen tilat. Tunnistin miehen tiskin takana Samiksi, koska sama ääni oli ottanut ajanvaraukseni vastaan. Sami puhui puhelimessa asiakkaan kanssa, jonka sammunut skootteri piti noutaa jostain kotiosoitteesta.
Samin lopetettua puhelunsa hän pääsi palvelemaan minua. Hän kirjoitti vikakuvauksen koneelle vasemmalla kädellä oikean ollessa niin rasvainen, että hän ei ilmeisesti halunnut lopullisesti tuhota firman näppäimistöä. Hän ystävällisesti kysyi minulta oliko huollolla kiire. Vastasin, että käytän pyörää työmatkaliikenteeseen, että joudun sitten menemään bussilla. Sami lupasi, että huolto hoidetaan mahdollisimman nopeasti, mutta siinä saattaisi mennä pari päivää jos he joutuisivat tilaamaan joitakin erikoisosia.
Härövatustukseni, johon kuuluivat tuulihousut, lenkkarit ja nahkatakki osoittautuivat matkan kokonaisuuden kannalta erinomaiseksi vaihtoehdoksi. Ajaessa ei tullut kylmä ja toisaalta bussissa matkalla kotiin ei tullut kuuma. Kypärän ja kaulabuffin jätin Erkin takaboksiin ja ne odottavat nyt Lintuvaarassa.
Olin jo pari viikkoa sitten varannut pyörälleni huollon. Tuolloin päällimmäisenä mielessä oli pyörän käynnistämiseen liittyvä vika. Starttimoottori ei välillä pyörähtänyt, eli starttikoneisto ei edes inahtanut kun painoin starttinappia. Tämän vian takia Erkki ei tosin koskaan ehtinyt jättää tielle vaan pääsin yleensä liikkeelle toisella tai kolmannella käynnistämisellä. Tämä vika ei siis liittynyt sivuseisontatukeen vaan oli ilmennyt jo aiemmin.
Tähän väliin täytyy todeta, että lempinimi Erkki pyörämallille Kawasaki ER-5 ei todellakaan ole minun keksintöni. Miksi nimeäisin pyöräni Erkiksi kun siitä ensimmäisenä tulee mieleen ylä-asteen rehtorini Kirkkonummella? No, tsekkaa vaikka netistä, porukka kutsuu ER-5:sta Erkiksi.
Startti-vika ei ollut ainoa syy miksi huollon varasin. Kytkinkahva oli alkanut naksumaan ja pelkäsin kytkinvaijerin olevan rikki. Jos ymmärrän asian oikein, niin kytkinvaijerin kokonaan rikkoutuessa kytkin kytkee koko ajan eli vaihdetta ei oikein saa vaihdettua. Pyörä vaan jatkaisi matkaansa viimeisellä kytketyllä vaihteella eikä pysähtyisi ennen kuin esteeseen tai kun virrat kääntäisi avaimesta pois. Mahdolliset onnettomuusskenaariot, joita mielessäni rakentelin, osittain vauhdittivat huoltoajan varaamista.
Kolmas vika, jonka MP-Controllin ystävälliselle Samille jo puhelimessa luettelin, oli takajarru. Poljin tuntui painuvan koko ajan pidemmälle alas ja toisaalta jarruteho tuntui koko ajan olevan huonompi. Takajarru myös inisi jarrutettaessa ikävästi.
Minulla oli vapaapäivä ja nukuin yövuoroputken rasittamana puolille päivin. Ilman aamukahvia tai muita valmisteluja puin päälleni kevyen härövarustuksen, jolla uskoin selviäväni muutaman kilometrin matkan Lintuvaaraan ja sieltä bussilla takaisin kotiin. En yleensä ikinä ajanut lenkkareissa, mutta nyt tein poikkeuksen. Lupasin itselleni, etten ajaisi yli 60 km/h, mikä pienentäisi riskiä pyöräyttää nilkka ympäri mahdollisessa onnettomuustilanteessa. Vapaalasta Lintuvaaraan pääsi pikkuteitä ja suurimman osan ajasta ajoin niin hiljaa, että mopoilija olisi voinut ohittaa minut.
MP-Control -niminen moottoripyörien huoltoon erikoistunut liike löytyi Lintuvaaran perukoilta pienen teollisuusalueen keskeltä. Tai en tiedä kuuluuko se enää Lintuvaaraan, mutta ainakin kaikki kadunnimet olivat lintu sitä ja pikkulinnunraitti tätä.
Teollisuushalli ympäristöineen näytti paikalta, jossa voisi milloin vain ilman lavastamista kuvata kohtauksen esimerkiksi MacGyveriin. Paikalle olisi majoittautunut ryhmä pahiksia ja he pitivät Pete Thortonia panttivankinaan. Alue oli sopivan syrjäinen ja ränsistynyt, että siellä pystyi rauhassa suorittaa pahuuksiaan. Ihmemies-MacGyver käynnistäisi jonkin pihalla olevista osittain puretuista autoista ja ajattaisi sen päin teollisuushallin seinää. Tukehduttavalla kemikaalilla hän tainnuttaisi rikollisjoukon, mutta pelastaisi Pete Thortonin, jota kemikaali vain vähän yskittäisi.
Takaisin tosielämässä jätin Erkin sivujalalle MP-Controllin hallin eteen ja menin sisään avonaisesta ovesta. Hallissa oli 20-30 käytettyä mopoa, piikkiskootteria ja moottoripyörää. Muutamassa oli hintalappu ja pyörän perustiedot. Huollon lisäksi kaverit näköjään myös myivät pyöriä. Hallin reunassa oli pieni asiakastiski, jonka takaa näkyi huoltoalueen tilat. Tunnistin miehen tiskin takana Samiksi, koska sama ääni oli ottanut ajanvaraukseni vastaan. Sami puhui puhelimessa asiakkaan kanssa, jonka sammunut skootteri piti noutaa jostain kotiosoitteesta.
Samin lopetettua puhelunsa hän pääsi palvelemaan minua. Hän kirjoitti vikakuvauksen koneelle vasemmalla kädellä oikean ollessa niin rasvainen, että hän ei ilmeisesti halunnut lopullisesti tuhota firman näppäimistöä. Hän ystävällisesti kysyi minulta oliko huollolla kiire. Vastasin, että käytän pyörää työmatkaliikenteeseen, että joudun sitten menemään bussilla. Sami lupasi, että huolto hoidetaan mahdollisimman nopeasti, mutta siinä saattaisi mennä pari päivää jos he joutuisivat tilaamaan joitakin erikoisosia.
Härövatustukseni, johon kuuluivat tuulihousut, lenkkarit ja nahkatakki osoittautuivat matkan kokonaisuuden kannalta erinomaiseksi vaihtoehdoksi. Ajaessa ei tullut kylmä ja toisaalta bussissa matkalla kotiin ei tullut kuuma. Kypärän ja kaulabuffin jätin Erkin takaboksiin ja ne odottavat nyt Lintuvaarassa.
sunnuntai 18. syyskuuta 2011
Huviajelu
Matka: Vapaala-Lahnus-Kivenlahti-Vapaala
Heräsin eilen siihen kun Kawasaki Z-750 ja Yamaha YZFR 6 laulattivat kierroksiaan noin 10 000 rpm tietämillä parvekkeemme alla. Aamuherätyksen tarjosi kaverini Janne ja Jussi. Jussi oli edellisenä päivänä ostanut uuden pyörän.
Joimme aamukahvit ja pojat houkuttelivat minut ajelulle. Olinhan nukkunut yövuoron jäljiltä jo kolme tuntia, niin olikin sopiva aika keksiä jotain tekemistä. Oli poutainen syyslauantai. Ajelin Jannen ja Jussin perässä rauhallisesti. Suuntasimme Vihdintietä pohjoiseen. Vastaan tuli paljon motoristeja. Moikkailimme kaikille niin kuin asiaan kuuluu.
Käännyimme etelään Velskolantielle. Tie oli kostea ja paikoin sillä oli syksyn lehtiä. Pojat ajoivat edellä kovempaa kuin minä. Mutkainen tie. Olen saanut ymmärtää, että juuri mutkainen asfalttitie on useimpien motoristien mielestä huvittelumielessä parasta mitä on. Itsekin ymmärrän asian viehätyksen, mutta en ole niin sinut ajotaitoni ja pyöräni kanssa, että liian haastavasta mutkaisesta ja mäkisestä tiestä nauttisin. Erään jyrkän vasemmalle kääntyvän mutkan kohdalla kallioon oli maalattu risti muistuttamaan siitä mitä lajin harrastajalle voi käydä jos liikaa innostuu.
Ajelin Velskolantien loppuun risti-symbolin herättämällä vakavuudella. Janne ja Jussi odottivat minua tyhjäkäynnillä Bodomintien risteyksessä.
Köröttelimme taajamassa rauhallisesti kohti Kivenlahden uutta Biltemaa. Liikennevalokeskusteluna meillä oli Jannen Zetan epäkuntoinen jarruvalo. Janne leikillään epäili Jussin rikkoneen sen kun he alkumatkan olivat ajaneet toistensa pyörillä. Motoristin on matkan aikana vaikeaa olla sosiaalinen, koska kulloisenkin keskustelun pituuden määrää punaisen liikennevalon ajallinen kesto.
Biltemassa hipelöimme ajovarusteita ja puhuimme eri merkkisten ketjurasvojen ominaisuuksista. Jussin mielestä Bilteman ketjurasva ei ollut mistään päin kotoisin. Ostin kypärähupun hintaan 11,99 €.
Heräsin eilen siihen kun Kawasaki Z-750 ja Yamaha YZFR 6 laulattivat kierroksiaan noin 10 000 rpm tietämillä parvekkeemme alla. Aamuherätyksen tarjosi kaverini Janne ja Jussi. Jussi oli edellisenä päivänä ostanut uuden pyörän.
Joimme aamukahvit ja pojat houkuttelivat minut ajelulle. Olinhan nukkunut yövuoron jäljiltä jo kolme tuntia, niin olikin sopiva aika keksiä jotain tekemistä. Oli poutainen syyslauantai. Ajelin Jannen ja Jussin perässä rauhallisesti. Suuntasimme Vihdintietä pohjoiseen. Vastaan tuli paljon motoristeja. Moikkailimme kaikille niin kuin asiaan kuuluu.
Käännyimme etelään Velskolantielle. Tie oli kostea ja paikoin sillä oli syksyn lehtiä. Pojat ajoivat edellä kovempaa kuin minä. Mutkainen tie. Olen saanut ymmärtää, että juuri mutkainen asfalttitie on useimpien motoristien mielestä huvittelumielessä parasta mitä on. Itsekin ymmärrän asian viehätyksen, mutta en ole niin sinut ajotaitoni ja pyöräni kanssa, että liian haastavasta mutkaisesta ja mäkisestä tiestä nauttisin. Erään jyrkän vasemmalle kääntyvän mutkan kohdalla kallioon oli maalattu risti muistuttamaan siitä mitä lajin harrastajalle voi käydä jos liikaa innostuu.
Ajelin Velskolantien loppuun risti-symbolin herättämällä vakavuudella. Janne ja Jussi odottivat minua tyhjäkäynnillä Bodomintien risteyksessä.
Köröttelimme taajamassa rauhallisesti kohti Kivenlahden uutta Biltemaa. Liikennevalokeskusteluna meillä oli Jannen Zetan epäkuntoinen jarruvalo. Janne leikillään epäili Jussin rikkoneen sen kun he alkumatkan olivat ajaneet toistensa pyörillä. Motoristin on matkan aikana vaikeaa olla sosiaalinen, koska kulloisenkin keskustelun pituuden määrää punaisen liikennevalon ajallinen kesto.
Biltemassa hipelöimme ajovarusteita ja puhuimme eri merkkisten ketjurasvojen ominaisuuksista. Jussin mielestä Bilteman ketjurasva ei ollut mistään päin kotoisin. Ostin kypärähupun hintaan 11,99 €.
lauantai 17. syyskuuta 2011
Motoristi on itse itsensä MacGyver
Ehkä otsikko on hieman harhaanjohtava. Ihan MacGyver-tason ihmeitä en pyörälleni tehnyt, mutta pääsin silla kuitenkin liikkeelle. Ja uskoakseni korjasin vian.
Varsinaista vikaa ei edes ollut, vaan kyse oli huollon puutteesta. Ajonesto toimii niin, että kun sivujalka on alhaalla, painaa jalka mäntää, joka painaa sähkökytkintä, joka sitten katkaisee pyörästä virrat jos sillä yrittää lähteä liikkeelle. Tämä kyseinen mäntä oli ajan saatossa ja syksyn kurakeleillä vähän jumiutunut.
Aluksi kun saavuimme Marjon kanssa autolla duunipaikkani parkkipaikalle, en tiennyt mitä muka aloin yrittämään tehdä. Olin yrittänyt saada paikalle sähköinsinöörikavereistani Juhaa ja Jussia, mutta kummallakin oli menoa. Asetuin makaamaan pyörän viereen niin, että näin metallinvärisen männän, joka jöpötti kumisukassa pyörän alla. Kokeilin sivujalan liikerataa ja jalka painoi mäntää. Mäntä ei vain palautunut kunnolla vaikka jalan veti takaisin sivulle. Vian korjausvälineinä toimivat vanhat kalsarit ja ketjurasva. Kalsareilla putsasin kumitulpan ja tapin, jonka jälkeen suihkutin hyvän määrän öljyä mäntään. Painelin mäntää sisään ja vedin kokonaan ulos ja pikkuhiljaa öljyn liukastamana se alkoi toimimaan niin kuin pitikin.
Hain kypärän ja loput ajovehkeet duunipaikan naulakosta ja ajelin prätkällä tieheni. Marjo ajoi autolla perässä. Matkalla kotiin kaikki toimi niin kuin pitikin ja liikkeellelähtöongelma näyttäisi nyt olevan ratkaistu. Pari pikkuvikaa pyörässä vielä on, joiden takia olen varannut huollon ylihuomiseksi. Kerron niistä vaikka huoltokäynnin jälkeen.
Varsinaista vikaa ei edes ollut, vaan kyse oli huollon puutteesta. Ajonesto toimii niin, että kun sivujalka on alhaalla, painaa jalka mäntää, joka painaa sähkökytkintä, joka sitten katkaisee pyörästä virrat jos sillä yrittää lähteä liikkeelle. Tämä kyseinen mäntä oli ajan saatossa ja syksyn kurakeleillä vähän jumiutunut.
Aluksi kun saavuimme Marjon kanssa autolla duunipaikkani parkkipaikalle, en tiennyt mitä muka aloin yrittämään tehdä. Olin yrittänyt saada paikalle sähköinsinöörikavereistani Juhaa ja Jussia, mutta kummallakin oli menoa. Asetuin makaamaan pyörän viereen niin, että näin metallinvärisen männän, joka jöpötti kumisukassa pyörän alla. Kokeilin sivujalan liikerataa ja jalka painoi mäntää. Mäntä ei vain palautunut kunnolla vaikka jalan veti takaisin sivulle. Vian korjausvälineinä toimivat vanhat kalsarit ja ketjurasva. Kalsareilla putsasin kumitulpan ja tapin, jonka jälkeen suihkutin hyvän määrän öljyä mäntään. Painelin mäntää sisään ja vedin kokonaan ulos ja pikkuhiljaa öljyn liukastamana se alkoi toimimaan niin kuin pitikin.
Hain kypärän ja loput ajovehkeet duunipaikan naulakosta ja ajelin prätkällä tieheni. Marjo ajoi autolla perässä. Matkalla kotiin kaikki toimi niin kuin pitikin ja liikkeellelähtöongelma näyttäisi nyt olevan ratkaistu. Pari pikkuvikaa pyörässä vielä on, joiden takia olen varannut huollon ylihuomiseksi. Kerron niistä vaikka huoltokäynnin jälkeen.
perjantai 16. syyskuuta 2011
Bussilla kotiin
Matka: töihin Vapaala-Kilo
No niin. Pyörä on Kilossa ja minä Vapaalassa.
Oli tosi hauskaa lähteä yövuoron jälkeen tallustamaan Keran juna-asemalle täydellisessä härövarustuksessa ja tukka pystyssä.
Yövuoron jälkeen Kilossa kone käynnistyi iloisesti ja lämpeni tasaiseen käyntiin. Mutta pyörä ei vaan millään lähtenyt liikkeelle. Se teki saman, mitä pari päivää sitten portilla. Nyt olen siinä käsityksessä, että kyse ei ole mistään nesteen haihtumisesta tai tukkoisuudesta vaan sähköviasta. Veikkaan, että pyörä luulee jalan olevan alhaalla, vaikka se ei ole. Kyseinen ongelma kun on aina ilmennyt silloin kun pyörä on käynyt sivujalalla esimerkiksi portin avaamisen yhteydessä.
On sinänsä kiva, että tähän Kawasakin malliin on rakennettu ajonesto jos jalka on alhaalla. Motoristi voisi aiheuttaa itselleen ja pyörälleen suurta vahinkoa jos ehtisi kiihdyttää kovaan vauhtiin ja kaartaa sitten vasemmalle jalka alhaalla. Kaatuisihan siinä. Mutta kiva olisi myös jos jalassa oleva kytkin toimisi niin kuin pitäisi.
Nolotti palata takaisin sisälle prätkäkamat päällä. Janne, yksi aamuvuoron kameramiehistä, sanoi "Lähe nyt jo nukkumaan", kun hän luuli minun palanneen hoitamaan jotain työasiaa.
Kuoriuduin ajovarusteista hiki päässä. Kylmän kelin ajovehkeet vastaavat eristykseltään pakkassään toppavarusteita ja niissä tulee heti hiki jos motoristi ei saa viilennysta ajoviimasta. Toisaalta varusteiden pitää olla paksut, että viimassa kuski pysyy normaalilämpötilassa. Mietin missä vermeissä sitten lähtisin junalle. T-paidassani luki tuotannon nimi edessä ja takana liian isolla. En halunnut lähteä se päällä häröilemään ruuhkajunaan. Myös ajosaappaat olivat paksut ja kuumat. Vitutti ja väsytti. Ehkä enemmän väsytti. Olin valvonut viimeiset 24 tuntia.
Matkustelin sitten neljän euron seutulipun voimalla Kerasta junalla Leppävaaraan ja sieltä bussilla Vapaalaan. Seuranani koululaiset ja työmatkalaiset. Varustukseni oli sisäkengät, collegeverkkarit ja liian paksu Kawasakin ajotakki. Kypärän ja loput ajokamat jätin duunipaikalle.
Kotiin päästyäni en jaksanut järjestellä pyörän noutoa tai huoltoon vientiä. Menin heti nukkumaan.
No niin. Pyörä on Kilossa ja minä Vapaalassa.
Oli tosi hauskaa lähteä yövuoron jälkeen tallustamaan Keran juna-asemalle täydellisessä härövarustuksessa ja tukka pystyssä.
Yövuoron jälkeen Kilossa kone käynnistyi iloisesti ja lämpeni tasaiseen käyntiin. Mutta pyörä ei vaan millään lähtenyt liikkeelle. Se teki saman, mitä pari päivää sitten portilla. Nyt olen siinä käsityksessä, että kyse ei ole mistään nesteen haihtumisesta tai tukkoisuudesta vaan sähköviasta. Veikkaan, että pyörä luulee jalan olevan alhaalla, vaikka se ei ole. Kyseinen ongelma kun on aina ilmennyt silloin kun pyörä on käynyt sivujalalla esimerkiksi portin avaamisen yhteydessä.
On sinänsä kiva, että tähän Kawasakin malliin on rakennettu ajonesto jos jalka on alhaalla. Motoristi voisi aiheuttaa itselleen ja pyörälleen suurta vahinkoa jos ehtisi kiihdyttää kovaan vauhtiin ja kaartaa sitten vasemmalle jalka alhaalla. Kaatuisihan siinä. Mutta kiva olisi myös jos jalassa oleva kytkin toimisi niin kuin pitäisi.
Nolotti palata takaisin sisälle prätkäkamat päällä. Janne, yksi aamuvuoron kameramiehistä, sanoi "Lähe nyt jo nukkumaan", kun hän luuli minun palanneen hoitamaan jotain työasiaa.
Kuoriuduin ajovarusteista hiki päässä. Kylmän kelin ajovehkeet vastaavat eristykseltään pakkassään toppavarusteita ja niissä tulee heti hiki jos motoristi ei saa viilennysta ajoviimasta. Toisaalta varusteiden pitää olla paksut, että viimassa kuski pysyy normaalilämpötilassa. Mietin missä vermeissä sitten lähtisin junalle. T-paidassani luki tuotannon nimi edessä ja takana liian isolla. En halunnut lähteä se päällä häröilemään ruuhkajunaan. Myös ajosaappaat olivat paksut ja kuumat. Vitutti ja väsytti. Ehkä enemmän väsytti. Olin valvonut viimeiset 24 tuntia.
Matkustelin sitten neljän euron seutulipun voimalla Kerasta junalla Leppävaaraan ja sieltä bussilla Vapaalaan. Seuranani koululaiset ja työmatkalaiset. Varustukseni oli sisäkengät, collegeverkkarit ja liian paksu Kawasakin ajotakki. Kypärän ja loput ajokamat jätin duunipaikalle.
Kotiin päästyäni en jaksanut järjestellä pyörän noutoa tai huoltoon vientiä. Menin heti nukkumaan.
keskiviikko 14. syyskuuta 2011
Ongelmat portilla, osa 2
Matka: töihin Vapaala-Kilo-Vapaala
Meneillään on jonkin asteinen syysmyrsky. Äskeisellä kotimatkalla kävivät mielessä uuden pyörän osto tai vaihtoehtoisesti auton osto.
Tällä kertaa päästin duunikaverit ensin portista ulos. Ja lämmitin pyörää pidempään. Silti sama ongelma toistui kuin viime yönä portilla.
Vedin portin kiinni takanani, pyörä oli jalalla tyhjäkäynnillä. Asetuin pyörän selkään, jalka ylös, ykkönen sisään ja lähdin liikkeelle. Tai oli tarkoitus lähteä liikkeelle. Kone teki ihan saman tepposen kuin eilen. Mutta minä olin valmistautunut. Kun tuntui, että kone sammuu, eikä pyörä liiku, puristin kytkintä uudelleen ja nostin kierroksia. Jes, kone ei sammunut. Mutta ei motoristi myöskään päässyt liikkeelle.
Aina kun nostin kytkintä, kone meinasi tukehtua. Alkoi jurppimaan. Tällaista ei ollut vielä koskaan tapahtunut. Huudatin konetta kovemmilla kierroksilla, mutta silti moottori tukehtui aina kun nostin kytkintä. Normaalisti liikkeelle pystyi lähtemään 3000-4000 kierroksilla, mutta nyt kone tukehtui jopa kuudessa tonnissa.Tiesin, että herättäisin kohta kiinteistön talkkarin, jonka kämppä sijaitsi teollisuushallin yhteydessä portin luona.
Tepsuttelin pyörää eteenpäin pyörän selästä lihasvoimin vaihde vapaalla. Lykin itseni etuparkkipaikalle.
Mitään dramaattista tässä ei tietenkään ollut. Kyse ei ollut elämän ja kuoleman asiasta, että pääsisinkö liikkeelle vai en. Lähinnä vitutti se, että jokin asia ei toiminut niin kuin piti ja minä en tiennyt mistä tämä toimimattomuus johtui. Lähetin avovaimolleni Marjolle tekstiviestin, että en pääse liikkelle. Hän varmasti jo nukkui. Kännykän kello oli 00.17.
Huudatin kiinteistön etuparkkipaikalla konetta ja koetin lähteä liikkeelle. Sama kaava toistui. Kone tukehtui aina kun nostin kytkintä. Lopulta sammutin virrat, laitoin pyörän jalalle ja nousin seisomaan. Hengähdin hetken. Alkoi satamaan.
Kutojantietä pitkin ajoi rekkoja myös keskellä yötä. Ilmeisesti Inexilläkään ei nukuttu. Joku muukin teki kolmivuorotyötä.
Ilman sen kummempaa lisädraamaa nousin parin minuutin päästä pyörän selkään ja ajoin kotiin. Kaikki toimi normaalisti. Miksi? Ei mitään hajua. Miksi kone ei tukehtunut kun parin minuutin tauon jälkeen sen käynnistin uudestaan? Ei edelleenkään mitään hajua. Jotain varmaan haihtui jostain. Bensaa vai vettä? Vai haihtuiko edes? Illalla oli siis satanut todella rankasti ja pyörä oli varmasti hyvin huuhdeltu.
Kotiin päästyäni avasin kaljan. Huomenna olisi vapaapäivä.
Meneillään on jonkin asteinen syysmyrsky. Äskeisellä kotimatkalla kävivät mielessä uuden pyörän osto tai vaihtoehtoisesti auton osto.
Tällä kertaa päästin duunikaverit ensin portista ulos. Ja lämmitin pyörää pidempään. Silti sama ongelma toistui kuin viime yönä portilla.
Vedin portin kiinni takanani, pyörä oli jalalla tyhjäkäynnillä. Asetuin pyörän selkään, jalka ylös, ykkönen sisään ja lähdin liikkeelle. Tai oli tarkoitus lähteä liikkeelle. Kone teki ihan saman tepposen kuin eilen. Mutta minä olin valmistautunut. Kun tuntui, että kone sammuu, eikä pyörä liiku, puristin kytkintä uudelleen ja nostin kierroksia. Jes, kone ei sammunut. Mutta ei motoristi myöskään päässyt liikkeelle.
Aina kun nostin kytkintä, kone meinasi tukehtua. Alkoi jurppimaan. Tällaista ei ollut vielä koskaan tapahtunut. Huudatin konetta kovemmilla kierroksilla, mutta silti moottori tukehtui aina kun nostin kytkintä. Normaalisti liikkeelle pystyi lähtemään 3000-4000 kierroksilla, mutta nyt kone tukehtui jopa kuudessa tonnissa.Tiesin, että herättäisin kohta kiinteistön talkkarin, jonka kämppä sijaitsi teollisuushallin yhteydessä portin luona.
Tepsuttelin pyörää eteenpäin pyörän selästä lihasvoimin vaihde vapaalla. Lykin itseni etuparkkipaikalle.
Mitään dramaattista tässä ei tietenkään ollut. Kyse ei ollut elämän ja kuoleman asiasta, että pääsisinkö liikkeelle vai en. Lähinnä vitutti se, että jokin asia ei toiminut niin kuin piti ja minä en tiennyt mistä tämä toimimattomuus johtui. Lähetin avovaimolleni Marjolle tekstiviestin, että en pääse liikkelle. Hän varmasti jo nukkui. Kännykän kello oli 00.17.
Huudatin kiinteistön etuparkkipaikalla konetta ja koetin lähteä liikkeelle. Sama kaava toistui. Kone tukehtui aina kun nostin kytkintä. Lopulta sammutin virrat, laitoin pyörän jalalle ja nousin seisomaan. Hengähdin hetken. Alkoi satamaan.
Kutojantietä pitkin ajoi rekkoja myös keskellä yötä. Ilmeisesti Inexilläkään ei nukuttu. Joku muukin teki kolmivuorotyötä.
Ilman sen kummempaa lisädraamaa nousin parin minuutin päästä pyörän selkään ja ajoin kotiin. Kaikki toimi normaalisti. Miksi? Ei mitään hajua. Miksi kone ei tukehtunut kun parin minuutin tauon jälkeen sen käynnistin uudestaan? Ei edelleenkään mitään hajua. Jotain varmaan haihtui jostain. Bensaa vai vettä? Vai haihtuiko edes? Illalla oli siis satanut todella rankasti ja pyörä oli varmasti hyvin huuhdeltu.
Kotiin päästyäni avasin kaljan. Huomenna olisi vapaapäivä.
tiistai 13. syyskuuta 2011
Tihkusateinen syyspäivä
Matka: töihin Vapaala-Kilo-Vapaala
Pyörä käynnistyi ensimmäisellä yrittämällä ryyppy täysin auki. Olen todennut, että ryyppy on melkeinpä pakollinen käynnistysapu muilla kuin lämpiminä kesäpäivinä. Ai niin, pyörän malli täytyy mainita, eli se on Kawasaki ER-5 vuosimallia 1998. En tiedä muista pyöristä juuri mitään, tämä on ensimmäinen oikea moottoripyörä, jonka omistan. Toki olihan minulla Kärpänen, mutta kerron siitä vaikka joskus myöhemmin.
Kerran ryypystä aloitin kirjoittamaan, niin jatkanpa nyt vielä sen verran, että ajokortti minulla on ollut yli kymmenen vuotta ja en autoillessani muista koskaan käyttäneeni ryyppyä. Mikä tekee moottoripyörän moottorista sellaisen, että se kaipaa ryyppyä, eli siis rikastinta, jo +15 asteen keleillä? En tiedä. Ehkä joku insinööri kertoo minulle tämän vielä joskus.
Matka Kiloon kesti parikymmentä minuuttia neljän ruuhkassa. Ajelin Pitkäjärventien kautta pikkuteitä pitkin, koska Kehä 1 ja Turun motari ovat tuohon aikaan tukossa. Ehdin jo kertaalleen myöhästyä viime viikolla töistä kun erehdyin Turun motarille.
Puolen yön aikaan paluumatka kotiin alkoi pyörän sammumisella duunipaikan portille. En ollut ilmeisesti lämmitellyt moottoria tarpeeksi. Perkules. Nyt työkaverini luulevat, että en vain osaa ajaa kun autollinen heitä seurasi käynnistelyäni kun tukin portin heidän tieltään. Tai no, tavallaan en osaakaan ajaa. Kyllä moottoripyörän käynnistäminen kuuluu yleiseen ajotaitoon ja en siis osannut lämmittää konetta niin, että se ei sammuisi esimerkiksi duunipaikan portille.
Tästä päästään ensimmäiseen turvallisuusopetukseen. Jo ajo-opettajani, Pulsu, tiesi lämpimän koneen turvallisuusaspektin. Jos kone sammuu esimerkiksi keskelle risteystä, on vaaratilanne lähellä.
Pyörä käynnistyi ensimmäisellä yrittämällä ryyppy täysin auki. Olen todennut, että ryyppy on melkeinpä pakollinen käynnistysapu muilla kuin lämpiminä kesäpäivinä. Ai niin, pyörän malli täytyy mainita, eli se on Kawasaki ER-5 vuosimallia 1998. En tiedä muista pyöristä juuri mitään, tämä on ensimmäinen oikea moottoripyörä, jonka omistan. Toki olihan minulla Kärpänen, mutta kerron siitä vaikka joskus myöhemmin.
Kerran ryypystä aloitin kirjoittamaan, niin jatkanpa nyt vielä sen verran, että ajokortti minulla on ollut yli kymmenen vuotta ja en autoillessani muista koskaan käyttäneeni ryyppyä. Mikä tekee moottoripyörän moottorista sellaisen, että se kaipaa ryyppyä, eli siis rikastinta, jo +15 asteen keleillä? En tiedä. Ehkä joku insinööri kertoo minulle tämän vielä joskus.
Matka Kiloon kesti parikymmentä minuuttia neljän ruuhkassa. Ajelin Pitkäjärventien kautta pikkuteitä pitkin, koska Kehä 1 ja Turun motari ovat tuohon aikaan tukossa. Ehdin jo kertaalleen myöhästyä viime viikolla töistä kun erehdyin Turun motarille.
Puolen yön aikaan paluumatka kotiin alkoi pyörän sammumisella duunipaikan portille. En ollut ilmeisesti lämmitellyt moottoria tarpeeksi. Perkules. Nyt työkaverini luulevat, että en vain osaa ajaa kun autollinen heitä seurasi käynnistelyäni kun tukin portin heidän tieltään. Tai no, tavallaan en osaakaan ajaa. Kyllä moottoripyörän käynnistäminen kuuluu yleiseen ajotaitoon ja en siis osannut lämmittää konetta niin, että se ei sammuisi esimerkiksi duunipaikan portille.
Tästä päästään ensimmäiseen turvallisuusopetukseen. Jo ajo-opettajani, Pulsu, tiesi lämpimän koneen turvallisuusaspektin. Jos kone sammuu esimerkiksi keskelle risteystä, on vaaratilanne lähellä.
maanantai 12. syyskuuta 2011
Aloitan blogin
Tämän blogin aiheena on moottoripyöräily pääkaupunkiseudulla syksyllä 2011. Blogin nimen mukaisesti ajelen moottoripyörällä lähinnä työmatkaa. En omista autoa johon turvautua jos sää on huono ja ei huvittaisi lähteä liikkeelle moottoripyörällä.
Olen aloitteleva motoristi ja opin joka ajoreissulla jonkin uuden asian. Ajan mielestäni turvallisesti ja haluaisin säilyttää henkikultani mahdollisimman pitkään harrastuksestani riippumatta. Sain A-ajokortin vuosi sitten kesällä.
Kuluvaa syksyä ajatellen tarkoitukseni on moottoripyöräillä loka-marraskuun vaihteeseen saakka.
Tarkoitukseni on kirjoittaa ainakin siitä miten syksyn tulo vaikuttaa moottoripyöräilyyn. Tulee pimeää, monesti on märkää ja jo pelkkä moottoripyörän käynnistäminen kylmänä syysyönä saattaa olla haasteellista..
Olen aloitteleva motoristi ja opin joka ajoreissulla jonkin uuden asian. Ajan mielestäni turvallisesti ja haluaisin säilyttää henkikultani mahdollisimman pitkään harrastuksestani riippumatta. Sain A-ajokortin vuosi sitten kesällä.
Kuluvaa syksyä ajatellen tarkoitukseni on moottoripyöräillä loka-marraskuun vaihteeseen saakka.
Tarkoitukseni on kirjoittaa ainakin siitä miten syksyn tulo vaikuttaa moottoripyöräilyyn. Tulee pimeää, monesti on märkää ja jo pelkkä moottoripyörän käynnistäminen kylmänä syysyönä saattaa olla haasteellista..
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)