Matka: töihin Vapaala-Kilo
Lähdin töihin aamu seitsemän jälkeen ja jo taloyhtiön pihalla havaitsin, että töihin menosta tulisi märkä reissu. Satoi ihan kunnolla.
Parkkihallissa Erkki yski ja rele napsui. Ei käynnistynyt kolmannellakaan yrittämällä. Pidin aina käynnistyskertojen välillä pienen paussin, koska halusin välttää PAUKETTA, joka piru vie kuitenkin tapahtui neljännellä käynnistysyrityksellä ja, jonka seurauksena oikea korvani soi vähän vieläkin. Jostain helvetin syystä pakoputki paukahtaa kovaa jos pyörä ei parilla ensimmäisellä kerralla nätisti käynnisty.
Luulin jo, että osaan välttää paukahtamisen jos pidän tarpeeksi pitkän paussin käynnistysyrityksien välillä. Odottelin mielestäni tarpeeksi, mutta en Erkin mielestä. Taisi olla motoristikaverini Jussi, joka tiesi paukahtamisen johtuvan siitä, että pakoputkeen pääsee vähän bensahöyryä, joka sitten sopivalla hetkellä räjähtää. Paukkeen volyymitaso on luokkaa pienikaliiperinen käsiase.
Kun kerran aikaisemmin syksyllä paukautin Erkin duunipaikan pihassa iltavuoron päätteeksi, tuli koko tupakkapaikalla hengaillut työryhmä katsomaan, että mitä hittoa tapahtuu. Sitten kertoilin, että ei tässä mitään, käynnistelen vain moottoripyörääni.
Harmittaa. Olen pettynyt pyörääni. Vielä kesällä se tuntui niiin hyvältä ostokselta.
Toinen juttu, joka pisti aamulla vituttamaan lisää, oli sade ja siitä aiheutuva huuru.
Olen varustautunut hyvin. Minulla on vedenpitävä Kawasakin ajotakki sekä niin ikään vedenpitävät MP-asun ajohousut, -kengät ja -hanskat. En ole vielä kertaakaan kastunut nykyisen varustukseni alla. Vesisade ei siis siltä osin ole ongelma. Mutta palataanpa taas visiirin huurustumiseen.
Visiirini aloitti huurustumisen tällä kertaa jo Vapaalantien ja Rajatorpantien risteyksessä eli alle puolen kilometrin päässä kotoa! Kun pääsin Espoon puolelle oli näkökykyni jo selvästi heikentynyt. Jouduin sitten paikoitellen ajamaan visiiri auki, mikä puolestaan lisäsi kosteutta kypärän sisällä, koska naamaani satoi vettä. Auki ollessaan visiiri toki aina vähän tuulettui ja huurua vähän poistui ja pystyin taas hetkeksi sulkemaan luukun. Veivasin visiirin ylös ja alas työmatkan aikana viisitoista kertaa.
Päästyäni duunipaikan pihaan sade tietenkin loppui ja päivästä tuli aurinkoinen.
Lopputulemana menomatkasta töihin en niinkään ollut vihainen huurustumisesta. Se oli vain asia, joka tapahtuu. Enemmän vihainen olin pyörän paukutuksesta ja siitä, että en tällä hetkellä luota siihen, että pystyisin ajamaan sillä kovin huonommilla keleillä yksinkertaisesti siitä syystä, etten saa sitä käyntiin.
Duunista jatkoin suoraan Kirkkonummelle moikkaamaan vanhempiani. Kirjoitan siitä seuraavan tarinan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti